Vapaavalintainen aihe: Itsetuhoisen potilaan hoitotyö

 

Itsetuhoisuudella tarkoitetaan käytöstä, jonka päämääränä on itsensä vahingoittaminen. 

Itsetuhoisuus voi esiintyä esimerkiksi suorana käyttäytymisenä kuten itsensä viiltelyllä tai itsemurhayrityksinä, tai epäsuorana käyttäytymisenä eli välinpitämättömyytenä sellaisissa tilanteissa joissa piilee hengenvaara. 

Edellä mainitusta itsetuhoisuuden muodosta esimerkkinä vaikkapa vilkasliikenteisillä junaraiteilla kävely välittämättä siitä, jääkö junan alle vai ei, tai vaikkapa fyysisen sairautensa hoidon laiminlyömisenä. 

Molempien käyttäytymismallien näyttäytyminen on yleensä avunhuuto, mutta itsetuhoisuuteen tulee aina puuttua vakavasti. (Mielenterveysseura) 

Itsemurhan toteuttamisen riski on korkeimmillaan Suomessa 20-40-vuotiailla. (THL, 2015.) Toisaalta itsetuhoinen ihminen saattaa käyttäytyä aivan kuten muutkin, itseään vahingoittamatta, mutta esimerkiksi maskeeratun masennuksen nujertamana päättää lopettaa elämänsä. 

Toisen kirjoittajamme ystävistä kaksi ovat lukioaikanaan tehneet itsemurhan jättämällä yksinkertaiset viestit "Tämä oli oma päätös" sekä "Päätin, että nyt on mun aika mennä". Kaveripiireissä ei olisi ikinä arvattu että kyseiset henkilöt olisivat olleet itsetuhoisia tai suunnitelleet itsemurhaa, vaikka tietysti esimerkiksi masennus on saattanut ilmetä kaveriporukan ulkopuolella.

Valtakunnallinen kriisipuhelin 010 195 202 ottaa vastaan puheluita itsemurhavaarassa olevia ihmisiä auttaakseen ma-pe klo 9.00–7.00 ja viikonloppuisin sekä juhlapyhinä 15.00–7.00. (Mielenterveysseura)

Miksi ihmisestä tulee itsetuhoinen?

Itsetuhoisuutta voivat laukaista esimerkiksi mielenterveyshäiriöt, sukupuoli-identiteetin kanssa kamppailu, seksuaalisuuden kanssa kamppailu, kiusaaminen, syrjäytyminen tai somaattiset sairaudet. Jokaisen ihmisen kohdalla syy on yksilöllinen ja usein monien eri syiden summa. 

Kuitenkin myös vaikeat elämäntilanteet tai yksittäiset tapahtumat saattavat aiheuttaa itsetuhoisuutta.

Varsinkin teini-iässä monelle nuorelle saattaa tulla itsetuhoisia ajatuksia, sillä yleensä kyseisessä elämänvaiheessa nuori hakee omaa paikkaansa ja hyväksyntää maailmassa.

Jos nuori tuntee poikkeavansa liikaa yhteiskunnan normeista ja odotuksista, saattaa se laukaista epärealistisia ajatuksia omasta huonommuudesta. Tähän kun lisätään taakaksi muiden mahdollisesti itsestään epävarmojen nuorten, esimerkiksi koulukavereiden toteuttama kiusaaminen, on nuorella vaarana syrjäytyä ja masentua itsetuhoisuuteenkin asti.

Itsetuhoisuus voi johtaa itsemurhaan. Itsemurhan riskitekijöitä ovat aiemmat itsemurhayritykset, avun puute, omat ja läheisten mielenterveyden häiriöt, lähipiirin itsemurhat tai niiden yritykset, päihdeongelmat ja krooniset kivuliaat sairaudet.

Itsemurhaa ajattelevat ja sen tekevät saattavat ajatella, että tekevät sen vapautumisen (enää ei tarvitse kärsiä), uhrautumisen (en ole enää taakka muille, muilla on helpompi olla), uhmakkuuden (asiat eivät suju niin kuin haluan, joten on parempi kuolla), koston (kun olen kuollut niin muut saavat kärsiä syyllisyydestään, kun kohtelivat minua huonosti), huomionhakuiseen (sitten kun olen kuollut, niin minut huomataan vihdoinkin), alistumisen/ toivottomuuden (minusta ei ole mihinkään, tulevaisuudella ei ole mitään tarjottavaa enää) tai sankaruuden/ rohkeuden takia. Edellä mainitut tuntemukset ovat itsemurhien peruskokemuksia (Toivo – Nordling. 2011: 139-140).

Itsetuhoisen ihmisen hoitaminen

Itsetuhoinen henkilö saattaa epätoivoa kokiessaan itse ottaa yhteyttä hoitaviin tahoihin, kuten kriisipuhelimeen tai psykiatriseen päivystykseen. Henkilö voi myös hakeutua jatkuvasti hoitoon somaattisten sairauksien takia ehkä toivoen, että joku hoitohenkilökunnasta tajuaisi kysyä hänen mielenterveytensä tilasta.

Hoitohenkilökunnan tulisikin osata nähdä potilas holistisesti ja täten myös kiinnittää huomiota fyysisen hyvinvoinnin lisäksi psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin. Itsetuhoisuuden puheeksi ottaminen ei ole välteltävä toimintatapa vaan päinvastoin toivottavaa. Itsetuhoisuudesta ja itsemurhasta kysymisen on todettu vähentävän itsemurhan riskiä.  Tämä vaatii hoitajalta kuitenkin rohkeutta ja hyviä vuorovaikutustaitoja.

Mikäli ihminen kertoo olevansa itsetuhoinen ja kärsivänsä itsemurha-ajatuksista, ei hoitaja saa koskaan ohittaa aihetta olankohautuksella. Tärkeää on turvata potilaan henki, terveys ja ympäristö. Tämän voi tehdä esimerkiksi estämällä potilasta pääsemästä käsiksi esineisiin tai aineisiin, joita voitaisiin käyttää itsensä vahingoittamiseen. Jos potilaan hengen suojaamiseen tarvitaan pakkokeinoja, täytyy paikalle kutsua poliisi, sillä se on ainut taho joka saa pakkokeinoja käyttää. Jos taas tilanne ei ole akuutti, potilas ohjataan jatkohoitoon ja annetaan tukea sekä toivoa tulevaisuuden suhteen.

Jotta itsetuhoinen potilas saa tarvitsemansa tuen, voidaan tällaisia potilaita hoitaa psykiatrisella osastolla tai psykiatrisen erikoissairaanhoidon piirissä. 

Itsetuhoisen potilaan kanssa työskentelevän hoitajan tärkeä tehtävä on luoda potilaalle turvallinen ja välittävä ympäristö. Koska itsetuhoinen ihminen tuntee usein olevansa umpikujassa ongelmiensa ja negatiivisten tunteidensa kanssa, hoitajan tulisi auttaa potilasta ratkaisemaan näitä hänen elämässään olevia ongelmia. Näin saadaan luotua toivoa tulevaisuuteen ja potilas näkemään elämä enemmän positiivisena kuin negatiivisena. 

Potilaan itsetuntoa täytyisi saada kohotettua ja näkemään itsensä arvokkaana yksilönä. Suruista ja huolista puhumiseen tulisi myös rohkaista. Kuuntelemisen taito on siis hoitajalle erittäin tärkeä ominaisuus. Hoitajan tulisi olla ymmärtävä, aktiivinen ja hyväksyä potilaan itsemurhan ajattelu, eikä moralisoida taikka syyllistää potilasta. 

Hoitajan oma asenne toteutettavaa hoitoa kohtaan vaikuttaa myös potilaan asenteeseen ja toipumiseen. Jos hoitaja on sitä mieltä, että potilas on menetetty tapaus, ovat toipumisen edellytykset heikommat kuin hoitajan ollessa toiveikas.

Myös läheiset ihmiset voidaan ja on toivottavaa ottaa hoitoon potilaalle voimavaraksi ja tukiverkoksi, tämä muun muassa vahvistaa potilaan tunnetta omasta arvokkuudesta ja rakastettavuudesta kun ympärillä on joukko hänelle itselleenkin tärkeitä ihmisiä (Kuhanen – Oittinen – Kanerva – Kanerva – Seuri – Shubert 2013, Toivio – Nordling. 2011).

Pohdinta

Tämä aihe oli moninaisuutensa takia hankala käsitellä. Koska jokaisen itsemurha-aikeen takana on yksilöllinen kokemus, elämäntilanne, mielenterveyshäiriö tai itse asiassa yleensä näiden kaikkien yhdistelmä, on hoitokin varmasti aina erilaista. Ihmisillä on myös erilaisia voimavaroja ja motiiveja, eikä sen takia ole mitään yhtä ainutta tapaa hoitaa itsetuhoisuutta. Mielenterveyden häiriöissä on olemassa taudinkuva ja yleiset oireet. Itsetuhoisuus sen sijaan on kasa ajatuksia, jotka ehkä johtavat tai ehkä eivät johda itsemurhayritykseen.

Itsemurhatoiveiden kuuleminen on tullut toiselle kirjoittajistamme tutuksi vanhainkodissa työskennellessä. Vaikka kyseisten vanhusten kanssa koittaa keskustella asiasta, jää yritys 99% kerroista vaivaantuneeksi monologiksi. Tietoa näistä itsemurhapuheista on yritetty viedä eteenpäin, jotta vanhukset saisivat ammattimaista keskusteluapua. Ikävä kyllä tuntuu kuitenkin kuin itsetuhoiset ajatukset oletettaisiin kuuluvaksi vanhuuteen eikä vanhuksien itsemurhatoiveilla ole väliä, varsinkaan jos he ovat sellaisessa ympäristössä (esim. hoitokodissa), jossa he eivät pystyisi itsemurhaa toteuttamaan. Täytyisi kuitenkin ymmärtää, että monet vanhukset ovat yksinäisiä, kroonisesti kipuilevia ja sairaita, mahdollisesti pitkäaikaisen elämänkumppaninsa menettämiä, liian usein lastensa hylkäämiä sekä mahdollisesti sota-ajan traumoista kärsiviä yksilöitä. Henkinen pahoinvointi voi olla todellinen jokapäiväinen kamppailu, eivätkä työssänsä kyynistyneet hoitajat välttämättä halua avata sille silmiään.

Itsetuhoisuus-teemaa käsitellessämme saimmekin hieman lisää rohkeutta puuttua tällaisiin henkisen hyvinvoinnin laiminlyönteihin ja ehkä meilläkin on muutama työkalu lisää tukemassa meitä keskustelujen aloittamisessa.

LÄHTEET:

Avaimia itsemurhan ehkäisyyn. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Verkkodokumentti.

<https://www.thl.fi/documents/10531/371759/THL_itsemurhien_ehkaisy_haitariesite_painoon.pdf>. luettu 10.9.2017.

Itsetuhoisuus. Mielenterveystalo. Verkkodokumentti.

<https://www.mielenterveystalo.fi/nuoret/tietoa_mielenterveydesta/nuorten_mielenterveysongelmat/Pages/itsetuhoisuus.aspx>. Luettu 10.9.2017

Itsetuhoisuus. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. 2015. Verkkodokumentti.

<https://www.thl.fi/fi/web/mielenterveys/mielenterveyden-edistaminen/keinoja-mielenterveyden-edistamiseen/time-out-aikalisa-elama-raiteilleen/aikalisaohjaajien-materiaalipaketti/mielenterveys/itsetuhoisuus>. Luettu 10.9.2017.

Kuhanen, Carita – Oittinen, Pirkko – Kanerva, Anne – Seuri, Tarja – Schubert, Carla. 2013. Mielenterveyshoitotyö. Sanoma Pro Oy, Helsinki.

Toivio, Timo – Nordling, Esa. 2011. Mielenterveyden psykologia. Edita Prima Oy, Helsinki.

Tukea ja apua. Mielenterveysseura. Verkkodokumentti. <https://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua> Luettu 10.9.2017